Vielä ollaan yhtenä kappaleena

Raskaus edennyt 40+3 ja olen edelleen kotosalla. Pahinta tässävaiheessa on liitoskivut ja supistukset joita tulee säännöllisen epäsäännöllisesti. Etenkin silloin turhaudun kun ne sitten useamman tunnin jälkeen loppuvat. Tulee sellainen olo että taas olikin paljon kipua tyhjästä, kun eihän sitä itse pääse näkemään miten paljon ne ovatkaan ( mahdollisesti, toivottavasti ) saaneet aikaiseksi.

Mies on ollut minulle korvaamaton tuki raskausaikana. Hänen kanssaan pystyy kilpailemaan oikeastaan vain oma äitini. sanonta äidin ja tyttären välien lähentymisestä raskausaikana pitänee siis todellakin paikkansa ( minun kohdallani ainakin ). Ilman näitä kahta ihmisotusta olisin varmasti monet kerrat romahtanut henkisesti tai jopa ehkä fyysisesti. Pienillä teoilla on suuri merkitys tämmöisessä tilassa olevalle naiselle. Ei tarvita kun yksi oikeassa paikassa annettu halaus niin taas jaksaa porskuttaa eteenpäin. Nostan hattua niille jotka koittavat selvitä tästä parhaansa mukaan yksin. Myönnän että musta ei siihen olisi, tai en siis ainakaan haluaisi kokeilla.

Koko lähipiiri jännittää tämän vauvan syntymää ja se suorastaan paistaa läpi jo pelkästään jonkun katseesta. Suvussamme ei ole hirveästi syntynyt pikkuisia lähivuosina, johtunee siis siitä. Isoäitini povasi että poika syntyy 3.6 koska silloin on myös äitini syntymäpäivä ( olisi kyllä mukava 45-v synttärilahja ). Itse veikkaan että syntyy vasta 11.6, täysin intuitiolla heitetty päivä jolla ei sen suurempaa merkitystä ole. 

Inhottavinta raskauden loppupuolella on ollut päivittäiset "joko olet synnyttämässä?" Kyselyt. Parhaillaan niitä on tullut useammalta eri ihmiseltä päivän aikana. Isäni oli herttainen kerran äitini soittaessa ja kysellessä tuhahtaen " älä ny kysele kokoajan, ei ne sillälailla oo sullakaa syntyny! ". Äidilläni on takana käynnistetyt synnytykset minusta ja pikkuveljestäni. Tiedän että kaikki tarkoittavat hyvää ja olen kiitollinen kun minusta huolehditaan, mutta silti parasta tukemista on tarjolla kotona. Pömpön kanssa vahtaamme jos jonkun näköisiä tv-sarjoja netflixistä, käymme saunassa, kuljemme rannassa kävelyillä, teemme kaikki kotityöt tasapuolisesti yhdessä, silittelemme kissoja/leikimme niiden kanssa ja juttelemme turhanpäiväisiä. Jos minulla on paha mieli hän kysyy aina mitä voisi tehdä, jotta piristyisin. Jos aviomiehelle täytyisi antaa kouluarvosana hän saisi minulta ehdottomasti täyden kympin. Myönnettäköön että pömpössäkin on omat pikkuviat, mutta ne eivät estä kymppiä vaan ehkä pikemminkin antavat sille siihen vaaditun tilan. Kukaan ei muutenkaan ole täydellinen, mutta voi mielestäni silti olla kympinarvoinen.

Itse haluaisin olla kymppi-mamma. Sellainen kuin omakin äitini on ollut minulle äitinä. Muistan lapsuudesta onnellisia asioita hyvin hyvin paljon. Esimerkiksi mimmi, emo ja tiku kissat, kesälomamatkat ympäri suomen, äidin hyvät leipomukset, joka viikko suoritettavan huoneen siivouksen ja minulle sekä pikkuveljelleni järkätyt kekkerit. Minulla lienee siis paljon opittavaa ennenkuin päästään kunnolla esimerksi tuohon reissailu-vaiheeseen, mutta harjoittelun voi aloittaa pienistä retkistä vauvan kanssa. Aloitamme vanhenpiemme mökillä oleilusta, sillä se tuntuu luontevalta. Seuraavana etappina on varmasti etelä-suomessa sijaitseva anoppilani, poikani toinen mummola. 

Tällaisissa tunnelmissa lopettelen kirjoittamisen tällä kertaa, mutta luulempa että minulla on vielä paljon sanottavaa tälle kesälle.